Terveisiä Kairosta osa VII
Julkaistu Ishtar 4/2007

Elokuvien ihmeellinen maailma

Aina toisinaan on mukavaa pistäytyä rentoutumassa elokuvissa elämää suurempien tarinoiden äärellä. Kairossakin elokuvat ovat varmoja kansan suosikkeja ja vaikka televisiosta näkee useitakin elokuvia samaan aikaan eri kanavilta, uusimpia hittejä mennään katsomaan myös teattereihin sankoin joukoin.

Kairon varmat kassamagneetit

Elokuvateattereiden tarjonta on viime vuosina laajentunut sekä kotimaisten että ulkomaisten elokuvien osalta. Tuontielokuvien puolella on kuulemma aiemmin turvauduttu vain uusintoihin vanhoista James Bondesta ja muista toimintapätkistä. Nykyään moni uutuus löytää tiensä Kairon valkokankaille jo parissa kuukaudessa. Todistettavasti tällä hetkellä on tarjolla Die Hard 4 ja Pirates of the Caribbean 3. Satuin myös näkemään toissapäivänä ison ulkomainoksen Fantastic 4 –elokuvasta, mutten ole varma milloin ja missä sitä on tarkoitus esittää. Englanninkielisissä elokuvissa on tarjolla vain toimintaa ja kauhua. Ainoastaan yhden teatterin valikoimissa olen nähnyt tarjottavan ulkomaista komediaa tai romantiikkaa: nämä tyylilajit hoidetaan ihan kotimaisin voimin. Suositut - myös määrällisesti eniten tarjotut – elokuvat yhdistävät hömppäkomediaa ja kevyttä romantiikkaa. Näissä elokuvissa tärkeintä ovat tilannekomiikka ja koominen ilmehdintä. Jossain sivujuonessa naapurin poika voi löytää itselleen sopivan vaimoehdokkaan ja siitähän sitä lisää hupia vain syntyy. Paikallisen kulttuurin tuntien minuakin naurattaa, kun elokuvan naapurin neidille vahingossa esitellystä aluskalsarien vyötärön kuminauhasta koko salillinen katsojia rämähtää nauramaan, mutta usein moni vitsi ei vain onnistu minua huvittamaan. Paikallisissa hengentuotteissa pääsääntöisesti ”Uuno Turhapuro” kohtaa ”Munkkiniemen Kreivin” erilaisissa sekoitussuhteissa. Tämän hetken tuotannossa tuntuu Loiri vierailevan jatkuvasti, kun taas menneen maailman mustavalkofilmeissä näkyi enemmän aatelisia. Minun täytyy tunnustaa, että Uuno Turhapuro on minun kohdaltani mennyt aina yli (tai ali) hilseen, vaikka Munkkiniemen Kreiviä onkin tullut katsottua. Parina viime vuonna on jo jotain muutosta tapahtunut. Jo ilmestyessään kirjana Omaret Yakobean – Yakubian talo – herätti paljon puhetta. Egyptin kaikkein kuuluisimman miesnäyttelijän Adel Emamin tarinasta tuottama elokuva on päässyt palkintosijoille Euroopassakin. Elokuvassa kritisoitiin monia Egyptin epäkohtia, jotka pääsääntöisesti johtuvat vallan väärinkäytöksistä. Toimintaelokuvissakin on selvää parannusta sekä juonen käänteiden että teknisen toteutuksen osalta. Toimintakohtaukset eivät enää näytä lapsellisen lällyiltä ja kameratyöskentelyssä on otettu tämän vuosituhannen tekniikat käyttöön. Tämän uuden aallon tarinankerronnan myötä tulee olemaan mielenkiintoista seurata miten paikallinen elokuvateollisuus kehittyy tulevina vuosina.

Alku aina hankalaa

Arabian kielellisesti rajoitteisena minusta on mukavampaa seurata juonta, jonka sivulauseen puolikkaatkin ymmärrän. Kairon kokoisessa miljoonakaupungissa on ilokseni myös aina Englanninkielisiä elokuvia teatterissa. Ongelmia tuottaa ainoastaan niiden paikallistaminen. Suomessa yleisesti käytössä olevat internet- tai sanomalehtitiedotukset eivät täällä toimi. Varmin tapa on käydä kysymässä suoraan kassalta. Koska tämä keino ei ole kaikkein kustannustehokkain – elokuvateattereitahan on ympäri Kairoa – toiseksi parhaaksi keinoksi jää soittokierros kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin puhelinnumeroihin. Näytöksiä on aina alkuiltapäivästä aamukomeen. Minulle yleensä mieluisimmat ajat osuvat keskiyön molemmin puolin: tuohon aikaan puhelinpäivystyksestä on jo yleensä luovuttu, joten parhaaksi vaihtoehdoksi jää lähimmän teatterin sen hetkinen tarjonta. Koko tämän kahden vuoden aikana olenkin nähnyt ulkomaalaisen elokuvan vain kerran.

Lippuluukulla

Suomalaiseen hintatasoon verrattuna paikalliset elokuvaliput ovat suorastaan naurettavan halpoja. Liput maksavat 10 – 30 LE, joka vastaa 1,5 – 4 €. Lipun hintaan vaikuttavat esitysaika – päivällä halvemmat – ja teatteri – keskustassa kalliimpaa. Monasti jokaisella saililla on omat lippuluukkunsa ja myyjänsä, joten kannattaa katsoa tarkoin mihin jonoon asettuu, ettei tarvitse kahta kertaa odotella. Nämä virkailijat ovat erittäin tarkkoja muutenkin kaikenlaisista säännöksistä: jos etukäteen on ilmoitettu, että lippuja keskiyön näytökseen myydään vasta klo 22.20, ei niitä kannata kysellä vielä varttia yli kymmeneltä. Elokuvan alkua odotellaan yleensä kadulla, sillä ahtaissa aulatiloissa on juuri ja juuri tilaa pienelle kahvilalle. Kahvila on tarkoitettu vain maksaville asiakkaille, joten se on usein autiona. Ympärivuotinen kadulla seisoskelu ei ole kovin hankalaa, sillä lämpöasteet ovat aina plussan puolella eikä sadepäiviäkään Kairossa ole kuin kymmenisen kappaletta koko vuoden aikana. Ainoina ongelmina ovat tylsyys, jalkojen väsyminen ja mahdolliset kerjäläiset. Näytökset alkavat suurin piirtein ajallaan, mutta poikkeuksiakin tapahtuu. Yhdellä kerralla tunnin odottelun ja kadulla maleksinnan jälkeen elokuvateatterin ovelle tuli mies kailottamaan kovalla äänellä. Kaikki keskiyön näytökset olivat jo valmiiksi vartin myöhässä, joten minua jo epäilytti koko touhu ja pelkäsin elokuvanautintoni siirtyvän hamaan tulevaisuuteen. Käännyin vieressä seisovan miehen puoleen ja hän käänsi muutamalla osaamallaan englanninkielisellä sanalla. Onneksi puoli tuntia eteenpäin siirtyvä elokuva ei ollut minun kiinnostukseni kohde.

Valkokankaan äärellä

Jokaisesssa käymässäni elokuvateatterisalissa on istuimien suhteen suuri suunnitteluvirhe. Päällisin puolin kaikki näyttää samalta, kuin länsimaisissa versioissa. Kangas nyt voi olla vähän kuluneempi ja pehmikkeet hyvin istuttuja, mutta suuria eroja ei näyttäisi olevan. Karu totuus paljastuu vasta penkkiin istuttaessa: kääntyvän istuinosan metalliakseli on sijoitettu niin eteen, että istuminen on oma taiteenlajinsa. On joko istuttava niin eteen akselin päälle, että penkissä röhnötetään melkein makuullaan tai sitten takapuoli painuu selkänojan ja istuimen väliin ja polvet nousevat leukaan. Normaali istuminen on fysiikan lakien mukaan mahdotonta. En tiedä tuoko egyptiläisten valtava elopaino eroa tähän ongelmaan, sillä olen käyttänyt testauksessa toistaiseksi vain itseäni.

Näytöksien alussa mainoksia on vain pari kappaletta. Juuri ennen elokuvaa näytetään kuitenkin kuvaa valtion jonkun instituutin myöntämästä paperilipukkeesta kaikkine virallisine leimoineen. Siinä on kerrottu elokuvan nimi, lipukkeen myöntämispäivämäärät ja mahdolliset muut viralliset koukerot. Näin katsojat voivat olla varmoja, että kyseinen elokuva on sallittu siveyspoliisin puolesta, sen rahalliset velvoitteet on hoidettu valtion suhteen tai että se on alunperinkin laillinen projekti. Mikä tahansa onkin lipukkeen myöntävän tahon kiinnostuksen ja tarkastuksen kohteena, katsojat voivat kuitenkin turvallisin mielin luottaa tämän tarkastuksen tapahtuneen.

Vuosikymmeniä sitten ympäri maailmaa elokuvia näytettiin kahdelta eri kelalta. Tämä johti pakolliseen väliaikaan, kun kelaa piti vaihtaa kesken esityksen. Tekniikan parantuessa väliaikaa ei enää tästä syistä tarvittu ja siitä ollaan kokonaan luovuttu – paitsi Egyptissä. Kesken näytöstä on noin viiden minuutin tauko, joka loppuu hyvinkin epämääräisesti. Joskus ei ehdi edes kunnolla vessassa käydä, joskus tauko ei tunnu loppuvan millään. Minä olen vakaasti sitä mieltä, että väliaika on pakollinen sekä nikotiinin puutteesta kärsivien työntekijöiden että katsojien vuoksi. Ketjupolttajille puolentoista tunnin savuttamiskielto voi todella käydä hermoille ja se taas ei paranna yhtään ilmapiiriä.

Yleisönä egyptiläiset ovat huomattavasti eloisampia kuin suomalaiset. Vitseille hörötetään kuorossa ja välikommentteja on luvallista heittää aina välillä. Toisaalta toisten katselurauhaa ei kunnioiteta. Kännykkään puhuminen ja keskustelu naapurin kanssa ovat sallittuja. Alkuillasta perheet voivat tulla isolla joukolla omine eväineen ja teetä hörppien. Pikkulasten melskatessa ympärillä olo on kuin piknikillä. Aamuyön viimeisimmissä näytöksissä katsojakunta koostuu pääosin nuorukaisjoukoista. Muutama nuoripari voi myös olla viettämässä iltaa, pikkuvauvan nukkuessa isänsä olalla. Näytöksen jälkeen yleisön poistuessa paljastuu karu totuus egyptiläisten tavoista. Lattiat ovat täynnä roskaa. Myös elokuvissa paikalliset noudattavat hyväksi todettua tapaa pudottaa kaikki tarpeeton maahan ensi tilassa, kunhan vain omia nurkkia ei roskata. Jos Suomen elokuvasaleissa on päässyt porsas karkuteille, niin täällä etelässä niitä on ollut monin verroin.

Lopussa kiitos seisoo

Elokuvissa kannattaa käydä. Egyptiläisestä elokuvasta oppii täysin vieraan kulttuurin käyttäytymistavoista, eleistä ja sukupuolirooleista. Minulle elokuvat ovat olleet korvaamaton lähde tanssin tulkinnan muodostumiselle. Paikallisen yleisön seuraaminen tuo oman lisänsä, mistä pelkkää televisiota katsomalla jäisi kokonaan paitsi. Kaiken lisäksi aamuyöstä sopivasti väsyneenä pikku kommellukset ja muutokset luovat todella surrealistisen maailman, jota on myöhemmin mukava muistella päätä pyöritellen.